Helin silmät

Puhelin soi ja vastaan. Siinä vierähti pari tuntia. Olo on väsynyt, mutta helpottunut. Uskon, että minusta oli jotain apua.

Olen ollut vertaistukihenkilönä jo vuosikymmeniä. Ilman sitä en olisi aina itse jaksanut. Haluan tukea ihmistä kohti sitä elämää, kun näkökyky syystä tai toisesta heikkenee tai katoa kokonaan. Ei mitään pelottelua tai uhkakuvia, mieluummin huumorin kautta aina kun mahdollista. Itseironia on aika vahvasti mukana puheissani ja asenteessani, ja täytyy myöntää että joskus siinä saa olla tarkkana. Toiset pitävät siitä paljon, toiset eivät. Siinä sitten luovitaan ja ollaan herkkänä korvana.

Useimmiten ensimmäinen kontakti syntyy puhelimitse. Ja ääni on herkkä työkalu. Jos kuulen, että toisessa päässä on jännittyneisyyttä tai pelkoa, niin kerron ensin itsestäni vähän enemmän. Täytyy olla valmis panemaan itsensä likoon kerta toisensa jälkeen. Vertaistukihenkilö ei ole mikään kuulustelija tai viranomainen. Tässä ei myöskään pärjää henkilöt, joilla on pätemisen tarvetta tai halua käyttää valtaa. Eivätkä he, jotka ovat herkkiä loukkaantumaan tai muuten liian herkkähipiäisiä.

Tämä on antoisaa, toisinaan raadollistakin, toisen ihmisen kohtaamista tasa-arvoisesti ja kunnioittavasti. Tunteet ovat usein vertaistuessa vahvasti läsnä ja se on tarkoituskin. Pohjimmiltaan on kysymys juuri omien tunteiden esille tuomisesta ja hyväksymisestä.

Minulla on harvinainen näkövamma aniridia, joka on suomeksi värikalvonpuutos, lisäksi glaukooma ja harmaakaihi. Aniridian myötä näköni oli poissa 33 vuotta, vuodesta 1975 vuoteen 2010. Sinä aikana menin naimisiin toisen kerran, ensimmäisellä kerralla jäin leskeksi hyvin nuorena.  Olemme Veijon kanssa saaneet kolme lasta, ja näin heidät ensimmäisen kerran kolme vuotta sitten. He olivat jo lähes aikuisia jokainen. Lääketiedettä voi kiittää siitä että, että mahdoton voi muuttua mahdolliseksi. Yhteensä silmäni on leikattu kymmeniä kertoja. Suurin huoleni on, että tyttäreni, joka ainoana lapsista peri lähes saman näkövamman, ei vielä voi saada apua samasta leikkauksesta. Mutta uskon, että se jonain päivän on mahdollista.

Vertaistuen antamisessa on tarkat pelisäännöt, joita kaikkien tulee kunnioittaa. Vertaistukihenkilö-toiminnasta kiinnostuneen kannattaa ottaa yhteyttä omaan yhdistykseen tai järjestöön. Useimmat järjestävät hyviä vertaistukihenkilökoulutuksia.  Esimerkiksi Näkövammaisten Keskusliitolla on 3-4 koulutusjaksoa, jotka tulee käydä ennen kuin voi virallisesti toimia vertaistukihenkilönä. Työhön täytyy voida sitoutua henkisesti ja ajallisesti. Toiminta on kuitenkin hyvin organisoitua, tarpeet ja henkilöresurssit kartoitetaan ja jaetaan alueittain.  Vaitiolovelvollisuus on ehdotonta. Lisäksi täytyy muistaa pitää huolta myös omasta itsestä. Väsyneestä vertaistukihenkilöstä ei ole mitään apua. Jos tulee ongelmia, niin täytyy heti ilmoittaa omaan alueen organisaatiolle. Jos esimerkiksi on käynnissä akuutteja kontakteja, niin ajankohtaa siirretään tai delegoidaan toiselle vertaistukihenkilölle. Olennaista on, ettei ketään apua tarvitsevaa jätetä yksin.

Joskus minulle käy niin, että ruuhkaa on ja linjat ovat tukossa. Silloin laitan vastaajaan viestin, että jos kyseessä ei ole jotain aivan huipputärkeää, niin soitellaan huomenna. Puran ruuhkatilanteita tällä tavoin. Koskaan ei kenellekään panna luuria korvaan. Eikä vertaistuen tarpeessa aina ole ihminen, joka on vasta menettämässä näkökykyä, vaan mukana on myös  meitä vanhoja konkareita. Aika ajoin sitä tarvitsee jokainen. On yksinäisyyttä, sairautta, liikuntarajoitetta, arjen haasteita, byrokratian kanssa taistelua jne.

Tarvitsen sitä apua minäkin. Oma takuuvarma keinoni on, että otan kutimet käteen. Ja se, että olen ollut aktiivinen myös muissa rooleissa. Olen vetänyt vuosikausia käsityökerhoja  ja  uutena tänä  vuonna esimerkiksi painonhallintakurssi ja tulossa on omaisten vertaistukiryhmä. Ammattiurani tein hierojayrittäjänä, ja nyt eläkkeellä edelleen tapaan vanhoja asiakkaitani, ja silloin yleensä pannaan maailman asiat järjestykseen.  Aikaa pitäisi muutenkin olla hitusen enemmän, kun kaikki lapset ovat jo aikuisia, mutta kyllä kalenteri vaan on aivan täysi ja välillä on aika uupunut olo. Olen tämän kevään aika käynyt läpi myös vaativan selkäleikkauksen ja juuri menossa vatsan leikkaukseen, mutta jotenkin sitä vain jaksaa – onhan  kesäkin!

Vertaistukea tarvitaan hyvin eri tavoin. Toisille riittää yksi puhelu tai kohtaaminen, toisista tulee vuosia kestäviä kontakteja, joissa tukea tarvitaan eri elämänvaiheissa eri tavoin. Minulle vertaistukihenkilönä toimiminen on ollut yksi parhaista keinoista pitää yllä myös omia voimavaroja. Parhaimmillaan vertaistuessa on kyse hyvästä vuorovaikutuksesta ja luottamuksesta. Ja vaikka panenkin itseni likoon, ei se tarkoita sitä että kuormittaisin akuutissa tuen tarpeessa olevaa henkilöä omilla huolillani. Mutta olen aina saanut itse voimia, iloa ja riemua, kun koen että olen onnistunut tai saanut hyvää palautetta. Se vahvistaa itsetuntoa ja auttaa jaksamaan.

Heli Liimatta on eläkkeellä oleva hierojayrittäjä ja vertaistuki- sekä järjestöaktiivi.
Hänellä on harvinainen näkövamma aniridia.